Linda, 22 v
Heti sairastumisen jälkeen halusin mukaan Nuppien toimintaan. Olen saanut sieltä uusia ystäviä ja tukea omaan paranemiseen. Viime kesänä olin myös mukana sopeutumisvalmennusleirillä, josta sain monta uutta ystävää, joiden kanssa jakaa kokemuksia. Leiristä innostuneena lähdin myös viime syksynä mukaan tukihenkilökurssille. Syövän sairastaneena voin olla tukena ja esimerkkinä – syövästä voi selviytyä!
Syyskuussa 2002 olin lukion viimeisellä luokalla ja syksyn kirjoitukset oli takana. Tunsin oloni kumman väsyneeksi. Olin myös potenut pitkään flunssaa ja hakeuduin toistamiseen lääkäriin. Kuin ihmeen kaupalla lääkäri suositteli verikokeiden ottamista, ja tulosten perusteella teki lähetteen Tyksiin. Aluksi kummastelin päätöstä, koska tunsin itseni terveeksi, mutta kun lääkäri sanoi, että minun on välittömästi mentävä jatkotutkimuksiin, ymmärsin jo pelästyä. Tutkimustuloksia odotellessa minulle sanottiin, että olisi hyvä jos vanhempani pääsisivät paikalle.
Pelkäsin, mutta olin myös kiukkuinen, koska olin joutunut odottamaan koko päivän. Illalla kuulin diagnoosin: Leukemia. Silloin maailma pysähtyi.
Tieto leukemiasta tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. En ikinä olisi voinut kuvitella, että juuri minä voisin sairastua syöpään. Siltä istumalta jäin Tyksiin ja minut siirrettiin osastolle. Hoidot alkoivat välittömästi seuraavana päivänä. Silloin otettiin myös lisää kokeita joista selvisi taudin luokitus. Akuutti myeloinen leukemia. Minua lohduteltiin hyvillä ennusteilla, ja päätin että tästä selvitään.
Kun olin saanut sovituista viidestä sytostaattikuurista neljä, hoidot piti keskeyttää kohonneiden maksa-arvojen tähdet. Lääkärit uskoivat hoitojen riittävän, koska tauti oli jo ensimmäisestä kuurista lähtien ollut remissiossa. Oli maaliskuu ja olin erittäin huonossa kunnossa, sain vahvoja kipulääkkeitä, eivätkä arvot alkaneet nousta lainkaan. Perhe, ystävät ja sukulaiset kerättiin koolle ja samaa veriryhmää olevat luovuttivat minulle valkosoluja, joiden myötä kunto alkoi nousta.
Huhtikuun puolessavälissä pääsin vihdoin kotiin. Takana oli kuusi kuukautta sairaalajaksoa, joista vain satunnaisia päiviä olin pystynyt viettämään kotioloissa. Kunto lähti kohenemaan odotettua nopeammin, ja suoritin lukion viimeiset kurssit yksityisopetuksessa. Ylioppilaaksi pääsin samana keväänä, niin kuin ystäväni. Elämä palasi nopeasti raiteilleen.
Lähes vuosi sairastumisesta, elokuussa 2003 huomasin lantion seudulla ihottumaa, joka vain laajeni päivä päivältä. Lääkärikäynnillä se todettiin vyöruusuksi, ja verikokeista ilmeni pahin painajaiseni: syöpä on uusiutunut. Olin epävarma selviänkö taudista toista kertaa tai onko minulla voimia taistella. Päätin kuitenkin: "Jos olen selvinnyt syövästä kerran, päihitän sen uudestaankin".
Vyöruusun hoidon jälkeen pääsin kotiin odottelemaan sopivan luovuttajan löytymistä. Minulle päätettiin tehdä kantasolusiirto. Sopiva luovuttaja löytyi Suomesta, ja siirto sovittiin marraskuun alkuun. Sitä ennen sain muutaman sytostaattikuurin ja rankat esihoidot. Kunto romahti vauhdilla, ja vahvasta lääkityksestä johtuen minulla ei ole muistikuvia siirtovaiheesta. Arvot kuitenkin alkoivat nousta ja pääsin joulun aaton aattona kotiin. Olin kuitenkin niin heikossa kunnossa, että jouduin melkein päivittäin käymään veri-, ja nestetankkauksessa osastolla. Pääasia että sain olla kotona.
Hiukset oli lähtenyt toistamiseen, mutta se ei minua haitannut, kuten ei ensimmäiselläkään kerralla. Jälkeenpäin olen harmitellut kun menetin välissä kasvaneet kiharat. Suuremmaksi ongelmaksi koin kortisoni lääkityksestä johtuneen turvotuksen, jonka vuoksi en juuri halunnut näyttäytyä julkisesti. Siirto toi myös paljon rajoituksia elämään. Suuren infektioriskin vuoksi en saanut liikkua ihmispaljouksissa ja olin jatkuvasti kuumeessa. Arkielämään totuttelu oli paljon vaikeampaa kuin uskoinkaan.
Siirron jälkeinen vuosi oli rankka. Minulla oli valtava halu palata normaaliin elämään, mutta se ei ollut helppoa. Oli vaikea myöntää olevansa heikko ja tarvitsevansa muiden apua. Olin kateellinen ystävilleni jotka opiskelivat ja elivät normaalia nuoren ihmisen arkea. Aina kun suunnittelin jotain, se meni myttyyn infektioiden tai väsymyksen vuoksi. Syksyllä aloitin innoissani koulun, mutta jouduin keskeyttämään senkin infektioiden tähden. Silloin tuntui, ettei elämä enää koskaan palaa normaaliksi. Se aika kuitenkin koitti.
Suuri kiitos omasta jaksamisesta kuuluu perheelle, sukulaisille ja ystäville, jotka olivat mukana koko ajan. Välillä tuntui että koko homma oli heille paljon rankempaa kuin minulle. Myös oman osaston ja hoitohenkilökunnan kannustava ja lämmin suhtautuminen auttoi itseä motivoitumaan kohti paranemista. Osasto oli minulle kuin toinen koti.
Pikkuhiljaa aloin kuntoutua, infektiot harvenivat ja elämä palasi raiteilleen. Viime kesänä muutin omaan kotiin ja syksyllä aloitin opiskelut, jotka aikaisemmin jouduin keskeyttämään. Hoitojen päättymisestä on 2,5- vuotta ja kontrolleissa käyn tällä hetkellä neljän kuukauden välein. Siirron yhteydessä sain sädehoitoa, jonka seurauksena en todennäköisesti voi saada lapsia. Koska lasten hankinta ei kuitenkaan ole ajankohtaista, en oikeastaan ajattele asiaa. Yritän elää myös murehtimatta taudin uusiutumisesta, mutta väkisinkin se käy ajoittain mielessä.
Nyt olen kuitenkin onnellinen ja nautin elämästä täysin siemauksin!