Hanna
Hei vaan kaikille!
Joulukuun alussa vuonna 2006 päätin näyttää takareiteeni ilmestynyttä kohollaan olevaa, röpelöpintaista näppylää. Näppy oli punainen ja muistaakseni reidessä oli finni tuossa kohtaa ennen tuon näppylän kehittymistä. Näppy oli nuppineulan pään kokoinen, ehkä hieman suurempi, punainen ja röpelöpintainen.
Olin sitten menossa uusimaan reseptejä Ylioppilaiden Terveydenhuoltosäätiöön (YTHS). Taistelin vielä lääkärin huoneessa ollessani viitsinkö näyttää niin mitättömän näköistä pattia. Että ei se varmaan ole mitään. Ja kun lääkäri oli mies ja vähän vanhempi niin mietin vielä enemmän kehtaanko tässä vetästä housut alas . No onneksi vetäisin. Lääkärin mielestä kyseinen patti ei näyttänyt mitenkään ihmeellisestä, epäili syylää tai vastaavaa. Hän päätti kuitenkin poistaa sen. Tässä vaiheessa en siis edes epäillyt syöpää, muistan kyllä ajatelleeni puoli vitsillä että hitto jos onkin syöpä.
Tammikuussa 2007, 5.pvä sairastelin flunssaa kotipaikkakunnallani kun sain soiton jossa pyydettiin tulemaan Helsinkiin YTHS:lle. Lääkärille on kuulemma varattu aika. Sanoin etten pääse, koska olen kipeänä lapsuudenkodissani. Vastaanottovirkailija sanoi iloisesti että yrittää tavoittaa lääkärini, jos hän soittaisi minulle. Aloin olla aika paniikissa, jotain pahaa sen täytyy olla kun lääkärini ei vastannut sähköpostiini, jossa tiedustelin tuloksia (kuten sovittu oli) ja nyt yrittää saada minut vastaanotolle.
Puhelu meni poikki ja melkein heti perään lääkärini soitti minulle. Hän pahoitteli ettei vastannut sähköpostiini ja että olin varmasti huolissani siitä. Sanoin että luulin hänellä olevan vain kiire. Lääkäri pahoittelee että valitettavasti hänellä ei ole mitään hyvää kerrottavaa, että se patti joka poistettiin osoittautui pahanlaatuiseksi. Missään vaiheessa minulle ei sanottu suoraan että melanooma. Lääkäri kysyi ymmärränkö mitä hän sanoo. Änkytin että minulla on syöpä? Lääkäri myönsi näin olevan. Repesin täysin..lopetin puhelun, en osannut kysyä mitään, lääkäri sanoi että hänelle voi kyllä soittaa. Muistan lyöneeni ensin ovenkarmiin suutuspäissäni, kirosin että miksi minä ja itkin. Pikkuveljeni tuli alakertaan ja ihmetteli mikä minulla on. Kerroin ja kapsahdin kaulaan. Sitten soitin äidilleni joka taas soitti lääkärilleni. Hyvä näin, koska itse en olisi osannut kysyä mitään.
Huomasin käyväni läpi kieltäytymisen vaiheen eli aloin miettiä josko ne ovatkin jonkun muun tulokset. Että olenkin ihan terve. Jonka jälkeen tunsin vihaa ja kakeruutta. Miksi minä? Olen vielä niin nuori. Sitten siirryin kaupankäyntiin, ajattelin että jos tästä selviän niin teen nämä asiat toisin, että ihan varmasti teen. Sen jälkeen pieni masennusvaihe, lähinnä itkin iltaisin. Hirveän ahdistavaa odotella leikkaukseen pääsyä kun tietää että syöpä runnoo ruumiissa. Kaikista vaikein oli hyväksyä omaa sairauttaan koska olin täysin terve, siis ei ollut kipuja eikä rajoitteita (flunssaa lukuunottamatta). Sitten joku tulee täysin terveelle ihmiselle sanomaan että hän on vakavasti sairas. Ja että vielä melanooma, kun miettii etten pala helposti, en ole koskaan ollut älytön auringonpalvoja, kerran olen käynyt solariumissa ja elämäntapani ovat todella terveelliset. Loppujen lopuksi alistuin kohtalooni, tosin en voi sanoa hyväksyneeni sairauttani.
16.1. kävin sitten töölön plastiikkakirurgisella tapaamassa lääkärin. Selvitti tulevat toimenpiteet ja kertoi että melanoomani oli Clark -luokkaa IV ja Breslow -luokan mukaan 3,5mm. Eli mitä syvempi melanooma on, sitä helpommin leviää. Minulla siis kuulemma keskisyvän luokan syvemmästä päästä...
Kuten helsingin ja uudenmaan sairaanhoitopiirin sivuilla sanotaan: "Vartijasolmuketutkimus tehdään potilaille, joilla kudostutkimuksessa melanooman paksuus (Breslow-luokka) on 1 mm tai enemmän sekä niille, joiden melanooma on alle 1 mm, mutta samanaikaisesti Clark-luokka on IV tai kasvaimessa on ulseraatio." Linkki
Tammi-helmikuun vaihteessa minulle tehtiin vartijaimusolmuketutkimus eli pistettiin radioaktiivista ainetta haava kohdasta(eli siitä mistä oli poistettu se patti) takareiteen. Muistaakseni parin tunnin sisällä kuvattiin pari kertaa ja nivuseeni piirrettiin tussilla vartijaimusolmukkeet eli ne imusolmukkeet jonne syöpä olisi levinnyt jos se olisi levinnyt. Seuraavana päivänä sisään sairaalaan (sairaalapaikka oli varattu jo vartijaimusolmukekoe päivälle mutta halusin kotiin yöksi, kun terve kerta olin) ja leikkaukseen, jossa takareidestäni poistettiin kudosta pattikohdan ympäriltä ja nivusestani poistettiin neljä imusolmuketta.
Sitten jännitettiinkin tuloksia se kuukausi. Eli toivuin leikkauksesta muutaman päivän sairaalassa niin että näkivät ettei imusolmukkeeni vuoda niin että muodostuisi patti lonkkaluun yläpuolelle josta tuli putki imusolmukkeista pussiin.
Maaliskuussa sitten onneksi sain kuulla hyvät uutiset eli imusolmukkeista ei ollut löytynyt mitään. Tällä välin oli tullut mukaan poikaystävä joka tuki täysin vaikeaa tilannetta. Kyllä sitä mietti että haluaakohan se toinen olla ihmisen kanssa jolla on syöpä. Vaikeaa se olisi ollut, seurustelun alussa kun oltiin. Yhdessä ollaan silti pysytty. Tarkastuskännit ovat nyt ensimmäiset 3 vuotta 3kkn välein,jonka jälkeen 2 vuotta puolen vuoden välein. Nyt viime tarkastuksessa lääkäri suositteli sisäreidessä olevan luomen poistoa, ensi vkolla sitten se poistamaan ja jännittämään tuloksia taas 2vkoa.
Kaikista raastavinta tässä taudissa on jatkuva odottelu, kun ei yhtään tiedä missä mennään Toisaalta olen vihainen Töölön sairaalan henkilökunnalle kun ensimmäisessä tarkastuksessa eivät katsoneet ihoa läpi, nyt yths:llä toisessa tarkastuksessa lääkäri silmäili koko ihon läpi, näytin hänelle tuota mieltä askarruttanutta luomea ja sanoi se tulisi poistaa.
Eli haluan vaan korostaa nyt kaikille että katselkaa vähän omaa ihoanne läpi, ystäväni eivät meinanneet uskoa melanoomaani, koska kuten he sanoivat "sulle me vähiten oltais tätä uskottu, kun elät niiiin terveellisesti". Toisaalta koska olin elänyt terveellisesti, uskon että kropalla oli enemmän voimaakin taistella syöpää vastaan. Mutta näyttäkää lääkärille näppylää joka vaivaa, vaikka se ei olisikaan mitään niin parempi näyttää kuin katua myöhemmin. Oma melanoomani oli aktiivi vaiheessa ja en uskalla edes ajatella mikä tilanne olisi ollut kuukausien päästä jos tuolloin olisin vasta uskaltautunut lääkärin puheille.
Lääkärit ovat juuri niitä kysymyksiä varten, hölmöä ajatelle että vaivaa lääkäriä ihan turhaan mitättömällä jutulla. Niin minä meinasin ajatella ja pahasti olisi käynyt...